
Kun tänään kuljin polkujani,
saatoin aistia kaiken ympärilläni olevan kauneuden.
Saatoin kuulla sisäiset pelkoni, epäilykseni.
Saatoin tuntea ilon läikähdykset.
Kuinka monenkirjavia ajatuksia ja tuntemuksia
ihmisen sisälle mahtuukaan.
Kuinka monia haparointeja ja tehtyjä virheitä.
Kuinka monia onnen ja riemun kiljahduksia.
Saatoin tuntea sisälläni varmuuden,
että elämä kyllä kantaa, kun antaa sille mahollisuuden.
Jokaiseen päivään mahtuu erilaisia tunteita ja tapahtumia.
Jonakin päivänä kaikki tuntuu kaatuvan päälle, kun taas toisena
päivänä kaikki tuntuu luistavan kuin vettä vain.
Minä, erityisherkkänä tunnen nuo erilaiset tuntemukset erittäin vahvasti.
Kun ahdistaa niin sitten ahdistaa ja, kun onni kuplii sisällä niin sitten
se kuplii.
Tosin itselläni helposti menee nahkan alle se jos jollain toisella on huono
fiilis silloin, kun itsellä on hyvä. Saattaa oma olokin huonontua silloin.
Onneksi koko ajan oppii tunnistamaan ja toimimaan niin, että asiat ei
ei vaikuttaisi niin vahvasti itseen ja omaan oloon.
Toki työtä tämän saralla ja tulee olemaan koko elämäni ajan. Erityisherkkyyshän on ja pysyy.
Se ei häviä minnekään, mutta sen kanssa voi oppia elämään
siten, että se tuo rikkautta elämään eikä vain rasitetta.
Joskus vaivun aivan syviin vesiin ja tuntuu, että sieltä ei nouse millään, mutta kyllä sieltä aina on noustu. Aina myös oppii itsestään lilluttuaan aikansa noissa mustissa lätäköissä.
Elämä on jatkuvaa muutosta ja erilaisia tunteita. Jokaiseen päivään tulisi herätä kiittäen, kuten rakas äitini aina minulle sanoo. Ja sitä koitan opetella. Kiitollisuudella on valtava voima.