On tärkeää se miten katsoo, kun katsoo.
Se miten koskettaa, kun koskettaa.
Miten puhuu, kun puhuu.
Aina ei ole mukana siinä mitä tekee. Arjen huolet
saattavat tempaista mukaansa tai olo on niin väsynyt,
että ei jaksa keskittyä oikein mihinkään.
Itselläni väsymys on ollut pitkään jo läsnä enemmän
tai vähemmän. Jo aamulla noustessa on tuntunut, että
mitenkähän tämänkin päivän iltaan saakka pystyy
kulkemaan. Aina sitä voimaa jostain kuitenkin on tullut.
Erityisherkkyys, alhaiset ferritiiniarvot ja huonounisuus
on vähän kenkku yhdistelmä.
Toivottavasti tänä vuonna alkaisin selättämään näitä
vaivoja ja saisin virtaa kokonaisvaltaisesti keskittyä
itseni huoltamiseen.
Kun arki vie mennessään niin siinä saattaa myös unohtaa
huomioida omaa puolisoaan ja lapsia. Tai muita läheisiään.
Olen pyrkinyt siihen, että pitäisi olla läsnä ja kuunnella mitä
ihmisellä on sanottavanaan. Ihan oikeasti kuunnella.
Ja se miten katsoo, kuinka tärkeää se onkaan. Kuinka
lämpimältä se tuntuukaan jos toinen tarkkaavaisesti
kuuntelee ja katsoo hyväksyen ja arvostavasti. Siitä voi jäädä
pysyvä ja unohtumaton muisto loppuelämäksi.
Mutta siis joskus on hetkiä, kun kaikki ikäänkuin lipuu
ohitse. Huomaa illalla painaessaan tyynyyn pään, että
päivästä ei ole jäänyt käteen juuri mitään. On saattanut
päästää suustaan sammakoita ja ollut oikukas.
Se harmittaa. Mutta täytyy olla myös armollinen itselleen.
Antaa myös itselleen anteeksi. Aina ei jaksa ja joskus
on lupa olla väsynyt.
Silloin voi myös niille läheisille sanoa, että on väsynyt
ja senkin voi tehdä lempeästi silmiin katsoen.
Olen luonteeltani empaattinen ja kiltti. Toki särmääkin
löytyy tarvittaessa. Mutta pääasiassa haluan olla hyvä
muille. Aina vain en koe olevani aidosti läsnä. Ja se johtuu
juurikin noista edellä kirjoittamistani asioista.
Taas haluan sanoa, että ollaan hyviä toisillemme ja joskus
jos olemme väsyneitä ja poissaolevia, annetaan se itsellemme
anteeksi. Kaiken väsyneisyyden yms. keskellä muistetaan
kuitenkin miettiä miten katsotaan, kosketaan ja puhutaan
toinen toisillemme.