Aina ei tarvita hienoja sanoja, mahtavia säveliä.
Aivan pieni ja hentoinenkin riittää.
Minun on ollut toisinaan vaikea hyväksyä erityisherkkyyttäni elämän varrella.
Olen useimmiten ollut se, joka sivusta kuuntelee, kun äänekkäämmät ovat
äänessä. Ja se on ollut ok. Myönnettäköön, että joskus se on ollut myös kurjaa.
Silloin, kun yrittää tykyttävän sydämen lomasta saada äänensä kuuluviin, mutta
ääni onkin ollut yhtä hentoista hyminää.
Minun erityisherkkyyteeni kuuluu vahvasti vaatimattomuus ja se, että mieluummin
olen seinäruusu kuin huoneen valtaava flamingonkukka.
On myös kiinnostavaa kuulla ja tulkita ihmisiä. Kuinka paljon ihmisiä voikaan lukea
pelkällä kuuntelemisella. Se on mahdollista, kun on erityisen herkät korvat.
Niin, minun erityisherkkyyteeni kuuluu myös jännittäminen yhtenä puolena.
Se on sellainen piirre minkä haluaisin pakata ja lähettää kauas pois.
Mutta ei, se ei ole mahdollista. Se kuuluu pakettiin ja piste.
Luojalla on hyvä huumorintaju. Sen olen huomannut, monessakin tilanteessa, kun
olen tämän pääni kanssa kulkenut menemään ja joutunut tilanteisiin.
Olen usein heittänyt kysymyksiä yläilmoihin ja koittanut tivata, että miksi minusta
tuli erityisherkkä jännittäjä. Ei vastausta.
No minä olen minä. Tämän tyypin kanssa on vaan tultava toimeen. Onneksi asioita
voi oppia ja vähän lieventää omia tuntemuksiaan, mutta ei aina, vaikka kuinka yrittäisi.
Monia ajatuksia on jäänyt sanomatta ja monia haaveita toteuttamatta jännittämisen
vuoksi. Se harmittaa tottakai, mutta enää en anna sen niin paljon ahdistaa kuin joskus.
Hyväksyn, että minä olen tällainen ja tuo toinen tollainen ja kolmas sellainen.
Sen olen kuitenkin lähiaikoina päättänyt, että en anna enää jännittämiselleni valtaa.
Liian usein se on saanut olla minun valtias, vaikka sen kuuluisi olla toisinpäin.
Töitä tämä teettää, mutta ei se mitään. Ei täällä mitään ilmaiseksi saa kuitenkaan.
Haluan tähän loppuun sanoa: Pieni ja hentoinenkin riittää.