Joskus täällä kuljetaan suru puserossa,
hameenhelmat aamukasteikossa.
Aina ei tiedä miten olla voisi ja minne kaiken tuskan koteloisi.
Sen vain voi tietää, että päivä kerrallaan, kun kuljetaan niin kyllä armon lahja meidän syliimme jossain vaiheessa suljetaan.
Emme täällä vain ahdistuksen hampaissa voi pusertaa, onhan elämän oltava myös ihanaa.
Rakas ystäväni siis, anna eilisen mennä, tämän hetken olla ja tulevaisuuden odottaa.
Sinunkin reiteilläsi vielä kultahippuset kimaltaa.