Liian kauan olin kulkenut jännityksen tahtiin, antanut sen määrittää elämäni suuntaa.
Kääntynyt vasemmalle, vaikka olisi pitänyt kääntyä oikealle.
Liian kauan jännitys oli roikkunut minussa kiinni, puristaen rintani kasaan, saaden minut häviämään jopa itseltäni.
Liian kauan.
Kunnes eräänä päivänä huomasin, että saatoin hengittää kevyemmin.
Olemuksestani huokui keveys, silmistäni saattoi lukea helpottuneisuuden.
Silloin tiesin, että voisin elää myös ilman tuota taakkaa. Kulkea kohti unelmiani ja tanssia tähtien alla vapaampana kuin ennen.
Tiesin, että vaikka tuo tunne palaisi, se ei jäisi minuun asumaan pysyvästi. Ja tunsin kuinka elämäni kirjassa kääntyi uusi sivu.
Minä erityisherkkä jännittäjä. Niin sitä minä olen edelleen, mutta onnekseni vähemmän kuin ennen, jännittäjä meinaan. Erityisherkkyyttä en saa, enkä haluakaan pois. Jännityksen haluan, mutta tiedän, että sitä en täysin saa pois koskaan, ellei jokin ihme tapahdu.
Jo aivan pienestä olen jännittänyt asioita. Kouluun meno, uudet ihmiset, muutokset jne. ovat olleet minulle niitä jännittämisen kohtia.
Erityisherkkyyden lisäksi se on tuntunut joskus isolta taakalta.
Muistan, kun menin uuteen kouluun uutena oppilaana kuudennella luokalla kuinka kamalalta se tuntui. Ja, kun opettaja vielä ei nimeäni saanut väännettyä oikeaan muotoon ( tyttönimeni oli joidenkin mielestä hankala ) niin se oli piinaavaa.
Tai, kun joku esitelmä piti koulussa pitää niin voi elämä.
Myöhemmässä vaiheessa työhaastattelut jne. oli yhtä tuskaa.
Tiedän, että se jännittyneisyys on usein omassa päässä oleva tunne. Se ei välttämättä näy ulospäin. Silti se tunne on ollut tässä matkan varrella äärimmäisen ahdistava ja epämieluisa seuralainen.
Tänä päivänä jännitän, mutta olen saanut sitä helpottumaan. Toisinaan se ottaa vallan, mutta hyväksyn sen tai ainakin yritän. Olen armollisempi myös tuota tunnetta kohtaan.
Tätäkin puolta olen kovasti yrittänyt peitellä itsessäni, vaikka se on niin helposti luettavissa.
Nyt en enää jaksa peitellä tai ajatella olevani jännitykseni vuoksi jokin outo tyyppi. Ajattelen, että se on osa minua. Minä olen tällainen. Joko minut hyväksytään tai ei hyväksytä. En voi vaikuttaa kehenkään ihmiseen. Voin itse vain toimia hyväksyvästi toisia ihmisiä kohtaan.
Jokainen meistä on yksilö. Olemme erehtyväisiä ja olemme yksinkertaisesti ihmisiä kaikkine piirteinemme. Toivon, että sinä joka tätä luet olet tyytyväinen itseesi. Toivon, että arvostat ja kunnioitat itseäsi juuri sellaisena kuin olet! Olet mahtava!
Rakkaudella Piia