Ja niin siinä kävi, että kesä sulki ovensa päästäen syksyn viiman kauluksestani sisälle.
Kesän kuumuus vielä poltteli joissain kehon kohdissa hiipuen pikkuhiljaa jonnekin pois.
Ikävä kaihersi mieltä ja tuttu möykky rinnassa alkoi muistuttaa minua saapuvasta pimeydestä.
”Tällä kertaa en anna itseäni harmauden vietäväksi”, päätin ja katselin iloisesti kieppuvaa keltaista lehteä, joka kauniisti leijaili maahan.
”Tällä kertaa minä tanssin vuodenaikojen tahdissa ja kerään muistoja kimaltelevia sydämeni sopukoihin”, kuiskasin ilmaan.
Ja niin siinä kävi, että syksyn kanssa me kävelimme yhtä matkaa, rinta rinnan kohti illan hämärää ja minä hymyilin.
Niin se vaan syksy on tulla tupsahtanut elämäämme. Puut ovat pukeutuneet juhla-asuihinsa kiittäessään kesää ja odottaessaan talven tuloa. Osan ne ovatkin riisuneet jo päältään ja lehtikasat alkavat täyttää maan pintaa.
Minulle syksyn tulo on toisinaan merkinnyt alakuloa ja masentuneisuutta. Tuntuu kuin kesän mentyä matkoihinsa osa minustakin olisi lähtenyt.
Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Yhdenvertaisuus ja nuorten mielenterveys on tänä vuonna aiheena. Se onkin mitä tärkein aihealue. Nuorten ja lasten pahoinvointi on lisääntynyt ja se on huolestuttavaa. Mitä nopeammin ongelmiin pureudutaan, sen paremmat edellytykset on asioihin tarttua.
Tämä aika ja kaikki paineet mitä nuorilla on tuntuu todella huolestuttavilta. Paineita tuo monet asiat. Sosiaalinen media on hyvä ja paha. Sitä kautta toki voi löytää vertaistukea ja ystäviä, mutta sitä kautta voi myös tulla ulkonäköpaineita ja muita ahdistavia asioita.
Ja se aika mitä nykyään, ei vain nuoret vaan myös me aikuiset käytämme puhelimen pläräämiseen on huolestuttavaa. Puhelimesta on tullut yksi ystävä. Se on surullista.
Meidän aikuisten tehtävä on asettaa rajat. Olla läsnä, kuunnella ja tukea. Nuori kaipaa sitä, että hänet kohdataan, oikeasti kohdataan. Ei vain niin, että epämääräisesti mumisten tietokoneruudun tai puhelimen takaa huikataan moit.
Mielestäni jokaisen velvollisuus on pitää silmät avoimina ja korvat kuulevina. Näin me voimme vaikuttaa ja auttaa.
Tänä syksynä minä voin ihan hyvin ja aioin yrittää pitää kiinni hyvästä fiiliksestä. Toki mieleni veivaa. Masennuksista kärsineenä tiedän mitä on olla aivan loppu. Siksi arvostan tätä oloa, joka on toiveikas nyt.
Aion pitää todellakin silmäni ja korvani auki. Jos huomaan jonkun voivan huonosti, en aio jättää asiaa siihen vaan tartun kädestä, katson silmiin ja sanon: ” Kaikki järjestyy”. Teethän sinäkin niin?
Lempeyttä päiviisi
Piia