Kun maskit on riisuttu

Kun kaikki maskit on riisuttu, kuljet taas kerran kohti tuota yksinäistä kotia, kotia jossa paljaat seinät huutavat ikävää.
Kyyneleesi sekoittuvat pisaroihin, joita taivas kasvoillesi tiputtaa.
Vastaantulijoiden kasvot näyttävät epämääräisiltä itkun sumentamien silmien lävitse.
Kun vihdoin lysähdät lattialle painettuasi oven takanasi kiinni, käperryt ja heijaat itseäsi lattialla rauhoittuaksesi. Kuiskaat ties monennenko kerran: ” Miksi minulle annoit tämän elämän?
Silloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näet kuinka valo täyttää asunnon. Sade on lakannut.
Auringon kimaltelevat säteet leikkivät seinillä.
Koko kehosi täyttää lämmin, hyväksyvä rakkaus ja sydämellesi laskeutuu varmuus. Varmuus siitä, että sinä kyllä selviät.

Tämä teksti vain tuli mieleeni ja sen heti kirjoitin puhelimeni muistioon. Monesti on vain niin, että sanat pulppuaa mieleeni. Joskus ei ole mahdollista laittaa ylös niitä sanoja ja harmillisesti niitä ei sitten myöhemmin muista tai osaa enää laittaa oikeaan järjestykseen. Etenkin yön valvotut tunnit tuovat mieleen, vaikka mitä. Joskus olen niitä kirjannut ylös, mutta yleensä en ole vain jaksanut.

Maailman tuska, yksinäisyys, pahoinvointi, epäoikeudenmukaisuus, pahuus kaikkinensa, asioita joita erityisherkkä mieleni jää veivaamaan.

Luulenpa, että tämäkin oli siitä johtuva teksti. Jotenkin olen lähiaikoina pyöritellyt mielessäni ahdistuneisuutta, joka itsellenikin on tuttua, Mutta lähinnä siis ahdistusta siitä, että kaikilla ei ole sitä olkapäätä mihin nojautua. Ei ole kaiken jakajaa. Ihminen on voinut eristäytyä kaikesta pakollisesta sosiaalisuudesta. Voi olla, että viimeisillä voimillaan raahautuu opinnoistaan tai työstään kotiin. Ja se koti voi olla täynnä tyhjyyttä, mistä syystä tahansa. Se on niin surullista.

Meidät ihmiset on luotu sosiaalisiksi. Jokainen kaipaa huomiota, hellyyttä ja huomatuksi tulemista. Jos vain kaiket päivät kulkee ikäänkuin näkymättömissä, mitä se sielulle tekee? Se vie elämänilon.

Jokaisella meillä on velvollisuus mielestäni huomata tämä pahoinvointi tai yksinäisyys tai oli se mitä tahansa. Kysyä vointia, olla läsnä jos vaan itsellä on siihen tarpeeksi voimavaroja. Jos voimavaroja ei ole niin sitten pitäisi kehottaa hakemaan apua.

Voisin tästä aiheesta kirjoittaa romaanin. Nyt jätän tämän tähän, koska ei ole aikaa enempää päästää ilmoille.

Ole rakastava ja siten olet myös rakastettava.
Ei jätetä ketään yksin minkään asian kanssa.

Eihän?

Rakkaudella Piia