Jos vain päivästä toiseen elää puolittain, voiko sydän silloin hyvin.
Jos haaveet ovat kuin kajastus veden pinnalla, onko elämässä silloin
tarvittavaa polttoainetta.
Ei.
Elä, unelmoi ja kulje kohti sisimpäsi kutsua.
Minä olen aina ollut haaveilija, pilvilinnoissa liitelijä. Koulussakin saatoin vaipua omiin aatoksiini ja havahtua siihen, kun opettaja tiukalla äänellä kehotti keskittymään.
Oma herkkyyteni on mietityttänyt minua aina ja olen aina kokenut itseni jollain lailla oudoksikin linnuksi, kun olen niin kovin suurta huolen taakkaa toisinaan harteillani maailman asioista kantanut.
Aina en tiennyt nimitystä herkkyydelleni. Nyt tiedän. Erityisherkkyys. Se on lohduttavaa.
Herkkyyteni ansiosta minulla on myös äärettömän hyvä mielikuvitus, suuret haaveet ja odotukset. Niin usein olen toivonut elämältä pelkkää hyvää ja lannistunutkin sitten niin helposti elämän takapakkien edessä.
Mutta olen niin äärettömän kiitollinen ja onnellinen siitä, että minulla on kyky unelmoida ja katsoa tulevaan. Toki se ei aina ole itsestäänselvää ollut, että olen toiveikkaana tähynnyt tulevaan, mutta tänäpäivänä yritän olla mieluummin se, joka katsoo toiveikkaammin eikä negatiivisimmin.
Minä en olisi minä ilman äitiäni. Hän on esikuvani, kannustajani. Rakastan häntä ja olen äärimmäisen kiitollinen hänestä, isästäni myös tietysti. Rakastan molempia heitä. Niin harvoin muistaa kiittää, vaikka pitäisi. Tietysti kiitoksen ansaitsevat kaikki muutkin läheiset.
Joskus haaveiden tielle voi tulle esteitä, mutta luovuttaa ei saa. Jos jotkin tiet tuovat umpikujan eteen, tartu toiseen ja mene sitten toiselle tielle. Älä luovuta. Älä hautaa unelmiasi. Kuuntele sydäntäsi. Se kertoo sinulle mikä on sinun kutsusi.
With love Piia