Mikä sammutti säihkeen silmistäsi, loisteen kasvoiltasi sinä
tyttö tuhansien tähtien?
Mikä kadotti sinut itseltäsi?
Minne hävitit unelmiesi kartan?
Tuuliko sen puhalsi mennessään vai pullopostinako sen
merille laitoit?
Sinä tyttö tuhansien tähtien, kerää palasesi ja riennä
Haaveidesi perään.
Äläkä koskaan anna minkään säihkettä silmistäsi sammuttaa.
Erityisherkkyys
Sellainen olen minä, erityisherkkä. Olen aina ollut.
Minulla on muistikuva. Siinä istun viltin päällä lattialla ja äiti puhelee minulle
ja kertoo, että menen mummille ja ukille yöksi, koska heillä on isän kanssa meno
jonne minä en voi tulla mukaan. En tarkalleen muista mitä äitini sanoi.
Mutta sen ikävän tunteen muistan pienessä 1-vuotiaan sydämessä.
Se yökyläily oli mennyt hyvin, tosin en siitä itse muista mitään, koska olin niin
pikkuinen vielä.Jo tuolloin pienenä tyttönä olin erityisherkkä, olen ollut sitä
syntymästäni asti.
En ole ikinä pitänyt kovasta melusta ja erittäin itsevarmat ihmiset saavat minut
jollain lailla olemaan varpaillani. En voi sietää riitoja, kyräilyä enkä epäsopua.
Ala-aste ikä
Kasvu pienestä erityisherkästä tytöstä aikuiseksi naiseksi ei ole ollut helppoa.
Olin kova ikävöimään äitiäni ja isääni. Jos he olivat töissä ikävöin heitä tai jos
olin koulussa, ikävöin.
Jännitin usein kouluun menoa, vaikka minulla onkin aina ollut ystäviä.
Toisinaan vaan pieni herkkä tyttö tunsi, että ei kuulu joukkoon. Aistit koko ajan
tarkkana olo oli jo tuolloin väsyttävää.
Nuoruus
Yläasteella kokeilin rajojani. Menin mukaan moniin asioihin ja koetin sopeutua
jengiin. Kaiken murrosikä myllerryksen keskellä erityisherkkyys sisälläni
huusi: ” Kuule minua, näe minut.”!
Unelmoin rohkeudesta, itsevarmuudesta. Siitä kuinka opiskelisin psykologiksi.
Auttaisin ihmisiä.
Elämää erityisherkkänä
Mutta toisin kuitenkin kävi. Minusta ei tullut psykologia. Kiinnostus opiskeluun
lopahti. Suurimmaksi esteeksi unelmieni toteutumiselle tuli tämä erityisherkkyys,
jännittäminen ja pelko omasta osaamisesta.
Yritin kovettaa itseäni, olla kuten ”muut”. Eihän se onnistunut. Ei synnynnäisiä asioita
voi poistaa.
Edelleen olen erityisherkkä ja tulen olemaan aina ja ikuisesti.
Onneksi tästä ominaisuudesta puhutaan tänä päivänä ja tietoa erityisherkkyydestä on
saatavilla yllin kyllin.
Uskon, että se on tuonut monelle kanssasisarelleni ja veljelleni suuren helpotuksen.
Tiedon, että, ”hei eihän minussa olekaan mitään vikaa”.
Olen hyväksynyt itseni. Voin ylpeydellä kantaa herkkyyttäni mukanani.
Minä vain aistin ja tunnen asiat herkemmin, mutta sen vuoksi
minun ei tarvitse kadottaa itseäni. Voin suunnata kohti unelmiani. Ja edessäni onkin
opiskelu kuvioita joita odotan todella innoissani. Kuljen niitä kohti tuntosarvieni kanssa ja
aion nauttia matkastani.