Ja kaiken sen sinä suljit sydämeesi, kaltereiden taakse lukitsit.
Ja yksinäsi itkit hiljaa, niin hiljaa ettei kukaan kuulisi.
Mutta tiedätkö kultaseni, minä kuulin ja tiedätkö ei meistä vahvimmallakaan ole kaiken kestävää panssaria.
Halusin kirjoittaa sulkeutuneisuudesta, siitä, kun kaiken patoaa sisälle ja siitä, kun sen kaiken pitää tiukasti siellä, uumenissa toisten ulottumattomissa.
Halusin kirjoittaa, koska se on surullista. Tämä voi koskea monia ihmisiä, jotka tämän lukevat. En ole kirjoittanut tuota runoa kenellekään erityisemmin, mutta samalla kaikille, ketkä painivat puhumattomuuden kahleissa. Ei elämää voi elää niin, että kaiken patoaa sisälleen. Se sairastuttaa, se tukahduttaa elämän ilon.
Kun uuvuin ja jäin sairaslomalle viimeeksi se avasi itsessäni monia tulppia. Olin ajatellut, että ei masennuksesta voi puhua ja olisi vain kierreltävä jotenkin asioita. Mutta tosiaan jokin hana aukesi ja ajattelin, että miksi ei voi puhua jos on masentunut tai ahdistunut. Tottakai voi ja pitääkin. Muuten sairastuu lisää.
Terapian ja läheisteni avulla olen tänään onnellisempi kuin aikoihin. Puhuminen auttaa. Tämä elämä on todella rankkaa ja kiemuraista nykyään. Ihmisiltä vaaditaan niin paljon. Mitä enemmän tahkoaa rahaa ja mitä maineikkaampi on merkitsee. Miten surullista! Minne mahtuvat ne pienet ja hiljaiset, ahdistuneet ja epäröivät, empaattiset ja kiltit,
ne kaikkia lahjakkaat, mutta ei huomatut?
Tästä kirjoituksesta tuli tämmöinen sekametelisoppa, mutta haluan painottaa, että puhukaa, puhukaa ja vielä kerran puhukaa!
Haluan kertoa, että riität, olet juuri noin hyvä!
Hyvää syksyn jatkoa! Nautitaan ruskasta!
Piia