Minä ja herkkyys

Jotkut sanat tarrautuvat kiinni,
liimautuvat mielen pintaan.
On sanoja, jotka haluaisi muuttaa,
kääntää ne toisenlaisiksi.
Mutta jotkut asiat on vain hyväksyttävä,
unohdettava,
ja jatkettava eteenpäin.

Miksi ihmeessä hän katsoi minua tuolla katseella? Miksi hän vastasi kysymykseeni hiukan ärtymystä äänessään?
Miksi hän ei pyytänyt anteeksi, vaikka selvästi huomasi, että pahoitin mieleni?

Uskon, että nuo kysymykset on olleet useammankin erityisherkän mielen päällä elämän aikana.
Minä erityisherkkänä ihmisenä törmään, voisin sanoa päivittäin kaikenlaisiin mielen myllerryksiin.
Huonosti nukutun yön jälkeen mietintämyssy on päässä tiiviimmin, mutta, kun on saanut nukuttua ja levättyä myös kokonaisvaltainen rauhoittuminen ja asioiden järkeistäminen on silloin helpompaa.

Kuinka usein olenkaan purkanut mieleni mutkikkaita koukeroita miehelleni, joka on asetellut minut järkevyydellään taas maan pinnalle. Se on helpottanut asioiden asettamisessa järkevämpiin mittakaavoihin. Mieheni ei ole erityisherkkä ja se on toisaalta hyvä juttu meidän suhteessa. Tasapainoitamme toisiamme hyvällä tavalla.

Omistan erityisherkkiä läheisiä, ystäviä ja tuttavia ja olen niin kiitollinen heistä. Saan jakaa ajatuksia ja tunteitani herkkään mieleeni liittyen. Ihanaa, kun on samaistumispintaa.

Minulla on myös ei herkkiä ystäviä ja he ovat yhtälailla samalla viivalla erityisherkkien kanssa. On ihanaa saada heidän ajatuksiaan ja näkemyksiään asioihin ja sitä kautta monesti on saanut aivan uusia tuulia ajatuksiin.
Olen kiitollinen läheisistäni, herkistä ja ei herkistä! Heillä kaikilla on erityinen paikka sydämessäni!

Toisinaan on raskasta pähkäillä asioita mielessään. Useimmiten mietinnät ovat olleet turhia ja vieneet voimiani. Olen opetellut, oppinut ja välillä on menty takapakkiakin, mutta tänäpäivänä olen vahvempi kohtaamaan, käsittelemään ja hyväksymään erityisherkkyyteni.
En olisi tässä ilman äitiäni ja isääni, en ilman terapeuttiani ja miestäni ja lapsiani. Heidän avullaan olen kasvanut, hyväksynyt ja tullut minuksi.

Tuo miete jonka kirjoitin tähän blogitekstiin syntyi siitä ajatuksesta, että jospa tulisi ihme ja kaikki olisimme samalla viivalla. Tuntisimme lämpöä, hellyyttä, uskoa, toivoa ja rakkautta.
Kunpa osaisimmekin hypätä toisen saappaisiin, samaistua. Emme olisikaan ilkeitä, kylmiä tai töksäytteleviä.

Tiedän, se on vain unelmaa, mutta silti en lakkaa haaveilemasta vaan toivon ja rukoilen, että maailma muuttuisi, ihmiset muuttuisivat. Jos ei voi uskoa, toivoa ja rakastaa niin mitä silloin jää jäljelle?

Ei mitään. Siksi uskon, siksi toivon ja siksi rakastan. Ja olen erityisherkkä. Minä ja hyvä juuri näin.

Rakkaudella Piia